Ukon runo Tietäjäpäivillä

Runoilija Ukko Kärkkäinen kirjoitti Tietäjäpäiviä varten oman runon ja kantaesitti sen niiden avajaisissa lauantaina 20.7.10237 (2024).

Oi mistä löytyykään ne tämän ajan tietäjät,

he, jotka kulkevat viestien viejinä tuon- ja tämänilmaisen,

tämän- ja tuoilmaisen väliä.

Missä he ovat, jotka sanoittavat ikiaikaisen viisauden valoksi tämän hetken hämärtyneen ymmärryksen tielle.

Ja kuka uskaltaa olla niin vanhanaikainen,

että puhuu ääneen sielun kieltä,

kertoo näkymättömästä,

tässä materialismin sokeuttamassa ajassa.

Suuret lahjat tulevat usein yllättävissä muodoissa.

Kun yhtäkkiä joutuukin laskemaan päiviensä loppumetrejä,

alkavat merkitykset lävistää kaiken turhanpäiväisen.

Silloin nousee pohjasta pintaan kysymys,

mikä olikaan täällä eläessä tärkeää?

Kuka kertoisi siitä, että kuolemassa,

vain tämä kehoksi kutsutun,

minussa,

aistieni kautta tuntuvan

ja sinulle näkyvän ja kuuluvan aika päättyy.

Hengitys lakkaa, veri ei enää kierrä, ruumis kylmenee.

Kaiken yllä tietoisuus, sieluksi ja hengeksikin nimitetty,

katsoo purkamista odottavaa maallista majaansa.

Siinä sielu vaelsi sekunneiksi, minuuteiksi, tunneiksi, päiviksi, kuukausiksi, vuosiksi, kymmeniksi, ehkä joillakin sadaksikin nimetyn ajan.

Olla tänään tässä ja nyt tällä saarella.

Katsoa ympärilleen.

Aistia.

Tuntea.

Hengittää elävällä kehollaan.

Olla läsnä tässä yhteisessä kohtaamisessa

ja olla ytimiään myöten vahvasti tietoinen siitä,

että täällä elämässä,

kaikista tärkeintä on rakkaus.

Juuri se osa meistä siirtyy matkamme täällä päättyessä tuonilmaisiin.

Kiitos lahjoistasi Elämä,

Kiitos.

Kekrin aika