Moderni aika ja shamanismi
Kirjoittaja: Sami Aleksi Hakkarainen
* * * Osa 1: Postmodernin ironian lukkotilanne * * *
Modernin ajan ja shamanismin välissä vaikuttaisi olevan jonkin verran käsitteellistä ja psykologista jännitettä purettavana. Meillä on intuitiivinen mielikuva että shamanismi on jotain joka kuuluu "vanhaan aikaan", esimoderniin aikaan tai vielä sitäkin aiempaan. Tämä käsitteellinen liitto shamanismin ja vanhan ajan välillä saa sen tuntumaan "väärältä" silloin kun sitä esiintyy nykyajassa.
Käsitteellinen lukko on kuitenkin illuusio, koska mehän tiedämme että shamanismi on perinne joka on jatkunut pitkään ja kulkenut kaikkien aikakausien läpi. Tässä mielessä käsitteellinen lukko todella on historiaa narratiivien kautta hahmottavan mielen illuusio, joka etsii koherenssia tekstien kautta. Teksteihin ja intertekstuaalisuuteen nojaaminen on jo lähtökohtana huono tapa ymmärtää näitä ilmiöitä.
“Shamanismi on perinne joka on jatkunut pitkään ja kulkenut kaikkien aikakausien läpi.”
Myös puhe kulttuurisesta appropriaatiosta on jossain määrin päällekkäistä tämän käsitteellisen ja kategorisoivan ajattelun kanssa, koska tähän diskurssiin mukaan lähtenyt ei välttämättä osaa erottaa toisistaan vilpitöntä nykyajassa tapahtuvaa shamanistisen perinteen jatkamista ja appropriaatiota, koska se on jumissa väärissä oletuksista siitä kenelle jokin kulttuuri "kuuluu". ESIM Jos nimittäin ajattelemme että shamanismi kuuluu menneisyyteen, silloin mikään nykyajassa tapahtuva ei voi olla aitoa.
Samalla myös liian tiukka etninen profilointi johtaa vastaaviin aitouden ja feikkiyden narratiiveihin joissa kuuluminen omataan jonkin etnisen taustan sisälle ja kulttuurit tulkitaan suljettuina, sen sijaan että huomio olisi vaikkapa kulttuurisen evoluution prosesseissa: sikäli kuin näin onkin, monet alkuperäisheimoja suojelevat hankkeet ovat varmasti perusteltuja, eikä tekstini ajatuksena ole näiden aktivistihankkeiden vähättely.
Sen sijaan koetan hahmottaa, kuinka ajattelumme muuttuu, jos sen sijaan että käyttäisimme Läntisen ajatteluparadigman lähtöoletuksia, ottaisimmekin shamanistisen ja animistisen position aidosti todellisena, emmekä vain jonain mitä täytyy liberaalin hygienian nimessä etäisesti ”suojella”– ja yhdistäisimme tämän koko ajattelukaaren metamodernilla synteesillä: hypoteesini on, että näin kykenemme luomaan teoreettisen raamin ymmärtää shamanismia tavalla joka on hedelmällisempi sen todellisille harjoittajille – että samalla, ikään kuin käänteen kautta, myös monelle ihmiselle Lännessä, mutta ei kuitenkaan Lännen hegemonialle.
Kulttuurisen alkuperän katkosta ei voida käsitellä pelkästään etnisen profiloinnin tai jonkin aikakauden kytkeytyneisyyden vuoksi, koska se samalla sumentaa näköpiiristä sen, että kulttuurit noin lähtökohtaisestikin muuttuvat jo omista evolutiivisista lähtökohdistaankin -- ja lisäksi se jälleen kerran muuraa asiat kulttuurien kautta redusoituviksi ja vieraannuttaa kulttuurin käsitteenä luonnosta erilliseksi. Samalla se myös ikävästi jättää analyysin ja essentian ulkopuolelle sen mikä todellisista kulttuureista juuri tekee sitä mitä ne ovat: prosessit, eli muutospisteet.
Assimilaation hahmottaminen vaatii aina prosessin sisällä olevien ihmisten äänestä syntyvän perspektiivin, sillä näitä prosesseja ei voi nähdä ulkopuolelta tai päätellä tutkimuksista: ne ovat jotain mistä ajankohtaisin tieto on aina sisällä. Kulttuuri voi muuttua evolvoitumalla omista osapalasistaan, integroimalla konsensuaalisesti tai se voi muuttua assimilaation kautta. Monet näistä prosesseista voivat ulkopuoliselle näyttää samanlaisilta, mutta totuus löytyy aina sisältä.
Tähän ajatteluun liittyy myös käsitys Lännestä tai Läntisestä hegemoniasta jonain, jolla on samaan aikaan sekä ideologinen, että geografinen ja kulttuurinen koherenssi joka pyörii modernisaation ympärillä, vaikka todellisuudessa modernisaation prosessit ovat myös Lännen filosofisesta hegemoniasta erillisiä prosesseja, jotka vaikuttavat myös Globaalissa Etelässä ja no -- sanalla sanoen, aivan kaikkialla; myös paikoissa jotka miellämme Ei-Länneksi. Samalla mestari-kategorioiden kautta erilaisten leimojen ja koheesion asettaminen kokonaisille valtioille ja mantereille peittää pois näkyvistä noiden geografisten alueiden sisällä rakentuvan kulttuurisen moninaisuuden ja pluralismin. Länsi käsitteenä onkin geopolitiikan käsite, jolla voi olla funktionsa kuvatessa maailmanpolitiikan jänitteitä, mutta kuvatessamme kulttuureja, tällaiset mestari-kategoriat luovat liian selkeitä mielikuvia koheesiosta paikoissa joissa epäkoheesio todella kuvaa paremmin mistä kulttuurissa on kyse.
"Puhtauden" etsiminen vaikuttaisi jossain määrin eräänlaiselta kognitiiviselta harhalta, joka määrittää identiteettiä eronteon kautta, jossa ei kyetä myöntämään, että modernisaation prosessit ovat läsnä myös sellaisten ihmisten elämässä joiden ajattelu ei ideologisesti pyöri modernismin (yksilöusko, talouskasvu, teknologiausko) kehityskaavojen ympärillä.
Tämän vuoksi nähdäkseni sellainen postmoderni shamanismi, joka pyrkii tavalla tai toisella konservoimaan, idealisoimaan tai rekonstruoimaan "vanhan ajan" kuplia pelkästään eronteon tekemisen kautta suhteessa moderniin elämään, on tietyllä tapaa luonut ainoastaan näennäisen puhtauden episteemisen kaikukammion, joka ei kohtaa modernisaation esittämää kognitiivista dissonanssia rehellisesti. Samalla se tuottaa heijastepinnan tälle modernistis-reduktionistiselle argumentille, että shamanismi tai animismin haltuunotto nykyajassa on eräänlaista larppaamista. Aion seuraavaksi argumentoida, miten tästä lukosta päästään irti.
* * * Osa 2: Metamodernismi ratkaisuna ironian lukkoon * * *
Monissa shamanismiin ja animismiin perehtyneissä piireissä toistuu ajatus, että animistinen tietoisuus on itse asiassa universaali ihmistietoisuuden alkutila ja tässä mielessä se ei siis ikinä poistu.
Myös peak-state henkisissä poikkeuksellisissa tietoisuuden tiloissa toistuu kokemus eräänlaisesta psyykeen kuoriutumisesta ja sen pohjimmaisten kerrosten paljastumisesta. Kyse ei siis ole "uuden luomisesta" vaan jonkin läsnäolon tunnistamisesta, joka oli siellä "koko ajan", mutta johon normaali tietoisuuden tila ei ollut virittäytynyt. Tällainen ajatusmalli tuntuisi huomattavasti hedelmällisemmältä kuin ajatus tuomitsevasta "katkoksesta" jonka moderni kulttuuri on kokenut suhteessa muinaiseen -- ennemminkin olisi syytä puhua jonkinlaisesta "unohduksesta" tai hetkellisestä "mielen sumusta" joka on luonteeltaan kevyttä ja ei siinä mielessä niin fundamentaalista kuin totaaliseen ontologiseen erontekoon viittaava "katkos".
Olemme alkaneet toistaa hiukan liiankin itsetuhoisasti narratiivia jossa Läntisen modernismin hegemonian kautta hahmottuva tapa nähdä itsemme on niin vahva, että sen tuolle puolen näkeminen tuntuu aina itsepetokselta ja on mahdollista freimata olemassaolevaksi eräänlaisen "larppaus" metaforan kautta. Jos haluamme jotenkin integroida sen havainnon, että nykyajassa elävät ihmiset joilla on kaikki modernisaation välineet käytettävissään silti ajautuvat shamanistisille poluille -- meidän on kyettävä jotenkin artikuloimaan tämä prosessi ilman että luotamme heti ensisijassa pelkästään postmodernin ironian kautta asian hahmottamiseen.
Sekulaari, modernismin hegemoniaa suojeleva selitys tilanteelle tietenkin on se, että merkityksettömyyden kokemustaan pakenevat ihmiset "hallusinoivat" päässään erilaisia systeemejä "paetakseen" modernia elämää. Shamanismi selitetään pois tietoisena fiktiona. Tällainen malli on kuitenkin omassa objektiivisuus-pyrkimyksessäänkin lopulta epistemologisen reduktionismin tuotos jonka oma paranoia materialistis-reduktiivisen maailmanselityksen horjuvuudesta heijastuu sen argumenttien subliminaalisessa pinnassa. Se ei kykene asettumaan samalle käsitteelliselle rekisterille, jota vaadittaisiin shamanismin ymmärtämiseksi ja se sivuuttaa täysin vailla uteliaisuutta ne mielenterveyden kannalta olennaiset havainnot, joita on tehty metamodernin psykologian ja shamanismin ristisiitoksissa.
Toisaalta shamanismia kokeilevat ihmiset, joilta puuttuu vastaava filosofinen tausta jota itse tuon mukaan, saattavat joskus itsekin päätyä tähän selitykseen mutta eräänlaisen haltuunoton narratiivin kautta: siis shamanismi on totta koska uskon siihen ja sen enempää ei tarvita. Väliaikaisena selityksenä tämä on varmaan ihan hyvä enkä ketään siitä tuomitse. Mutta itse haluan sukeltaa syvemmälle.
Metamodernismi on filosofia joka onneksi kykenee selittämään, miksi ihmiset käyttäytyvät näin ja kuinka shamanismia voidaan yhä harjoittaa ilman, että meidän tarvitsee sen selittämisessä nojautua jonkinlaiseen postmoderniin ironiaan. Tai tarkalleen ottaen se freimaa vain saman tapahtuman eri tavalla. Metamodernismi perustaa tämän uusvilpittömyyden tai ironisen vilpittömyyden ajatukselle, jossa ihmiset voivat siis tavallaan samaan aikaan omata eräänlaisen tupla-tietoisuuden omasta toiminnastaan ja uskomuksistaan, joissa on sekä ironiaa että vilpittömyyttä yhtä aikaa. Nämä ilmiöt eivät ole uusia, mutta koska selitysmallimme ovat tässä välissä alkaneet kehittyä hyvin monimutkaisiksi (postmodernin teorian seurauksena) nykyaikainen filosofointi vaatii metamodernismia selittääkseen ikivanhaa tietoa uusilla linsseillä.
Mitä metamodernismi voi tarjota nykyaikaiselle shamaanille?
Metamodernismin kautta shamanistista rituaalia suorittava kykenee samaan aikaan uskomaan, että kyse on jostain minkä me intentionaalisesti luomme, mutta joka myös on jotain yksilöiden sosiaalista fabrikaation prosesseja suurempaa, koska luontoon suhteen rakentaminen luo kehkeytymisen ja emergenssin prosessin, jossa sosiaalisesti konstruoidut asiat eivät enää ole erotettavissa luonnollisista ilmiöistä.
Tällä tapaa "kulttuuri" ja "luonto" eivät enää näyttäydy erillisinä kategorioina joiden välillä on myös samalla puhtaan ja epäpuhtaan ero. Kategorisoiva mieli muutenkin alkaa näyttää hiukan naurettavalta konstruktiolta itsessään, johon uskominen on tulosta osallisuuden vieraannuttavasta ympäristöstä jossa se operationalisoituu ja tekee itsensä sosiaalisesti relevantiksi.
Voidaan siis ajatella että shamanismi on ennenkaikkea luontosuhdeen kultivointia, joka tuo ihmisen episteemisesti lähemmäs luontoa ja kaikki se minkä selitämme postmodernissa mielessä tekstien kautta "kulttuurina" onkin itse asiassa vain sitä mitä monimutkaiset ihmisyhteisöt alkavat tuottaa ollessaan lähellä luonnon episteemistä ydintä.
Tätä ydintä ei voida lähestyä ilman puhetta luontosuhteesta, mikä erottaa tämän kulttuurillisen rakentumisen prosessin modernismin sisällä rakentuvista kulttuureista ilman että silti tarvitsee sanoa, että se on "vain" kulttuuria joka redusoituisi puhtaaksi sosiaaliseksi fabrikaatioksi. Näin ollen metamodernismi vihjaa siihen, kuinka heittäytymällä uskomuksiin me samalla avaamme uudenlaisen episteemisen ikkunan kognitiollemme tulkita todellisuutta -- luontosuhde -- jonka kautta myös kehkeytymisen prosessit joilla kytkeydymme luontoon näyttäytyvät nyt eri tavalla.
Tällä tapaa hahmotettuna sosiaalinen konstruktio ei siis ole jotain luonnosta erillistä vaan yksi osa luonnon prosessien kehkeytymisessä. Shamanismiin palaamisen kaipuu ei ole vain pelosta ja itse-suggestiosta kumpuavaa todellisuuden pakenemista, vaan aitoa vilpitöntä kaipuuta merkityksellisyyden kokemukselle joka olisi juurtunut luontoon ontologisella tasolla, mikä on meihin ihmisiin jo biologisesti virittynyttä.
“Shamanismiin palaamisen kaipuu...aitoa, vilpitöntä kaipuuta merkityksellisyyden kokemukselle, joka olisi juurtunut luontoon ontologisella tasolla, mikä on meihin ihmisiin jo biologisesti virittynyttä.”
Eli lyhyesti sanottuna metamodernismi mahdollistaa ajatuksen, jonka mukaan modernisaation epistemologiseen pohjaan samaistuva yksilö on aivan yhtä lailla fabrikoidun todellisuuden keskellä kuin shamaanikin, ja että fabrikaatiota ei tule mieltää joksikin todellisuudesta erilliseksi vaan sen laajennukseksi tai augmentoinniksi. Siksi sosiaalisiin konstruktioihin EI tule suhtautua vähätellen ja niiden merkitystä redusoiden. Augmentaatio (todellisuuden laajennus sosiaalilla konstruktioilla) ei siis "peitä" todellisuutta sinänsä, vaan ainoastaan luo siihen erilaisia kytkeytymisen portteja jotka ovat episteemisessä mielessä yhdenvertaisia.
Integraatio on prosessi, jossa tietoa monista eri konteksteista sulautetaan yksien aivojen sisällä toimivaksi kognitiiviseksi kartaksi jolla hahmottaa todellisuus. Kognitiivinen kompleksisuus voi jossain määrin vastata siitä, missä määrin yksilön joko-tai ajattelusta seuraavat haavat perustelevat ajatusta että augmentaatio todellakin myös ”peittää” asioita; mutta se peittää ne ainoastaan jos yksilö itse suhtautuu siihen liian paranoidisti.
Metamoderni relativismi on erilaista kuin postmoderni siinä, että se sanoo "sekä-että" sen sijaan että se sanoisi "joko-tai". Ajatus siitä, että on valittava joko moderni elämä tai shamanismi kääntyykin muotoon, elän shamaanin polkua modernin elämän sisällä, eikä tässä ole mitään ristiriitaa tai "kulttuurikonfliktia" koska kulttuurit ovat luonnon itseorganisoitumisen osa-prosesseja. Metamoderni tapa ajatella välttää postmoderniin shamanistiseen työhön liittyviä haasteita. Koska postmoderni shamaani hahmottaa asiat "joko-tai" hän siis vakuuttuu ajatuksesta, että asiat ovat joko hyvässä "shamaani-kategoriassa" tai pahassa "modernisaatio-kategoriassa".
Tätä valintaa näiden välillä tehdään päättelemällä habitusta saman episteemisen heimon kanssa-eläjiltä ja erilaisten ajatusten sosiaalisen pääoman kautta, joka joskus johtaa hiukan ongelmallisiin lopputulemiin. Näin syntyy esimerkiksi trendejä, joiden mukaan vaikkapa moderni lääketiede alkaa näyttää demonisoitavissa olevalta, vaikka samaan aikaan tällaista paranoiaa välittävä ihminen ei kykene vastaamaan siihen kysymykseen, kuinka kirurgiset operaartiot hoidettaisiin yhteiskunnassa systemaattisesti nojaten pelkästään shamanismiin.
Ajatusmallit jossa lähdetään ruuan suhteen etsimään vastausta jonkinlaisesta "luonnollisuudesta" käsin, hahmottaen siis luonto kulttuurista erilliseksi kategoriaksi, syntyy ajatusmalleja jossa ihaillaan vaikkapa "raakaa käsittelemätöntä ruokaa" ikään kuin kaipuuna johonkin alkuperäisempään, vaikka todellisissa metsästäjä-keräilijäheimoissa tällaiselle luonnon fetishoinnille ei ollut tarvetta sen vuoksi että kaikki oli jo luontoa.
Samalla myöskin ajatus siitä, että teknologia olisi jollain tapaa pahaa tai täysin luonnosta erillistä, joutuu katsomaan hiukan uusiksi jos myöntää, että metsästäjä-keräilijät olivat aikansa teknologisia innovaattoreita, jotka kehittivät tulen lisäksi myös erilaisia säilöntämenetelmiä. Tällaisia postmoderneja kategorisointeja käyttävä mieli on oman puritanisminsa uhri, koska se päätyy fabrikoimaan täysin omanlaisensa konstruktion "luonnollisuudesta" jota jopa muinaisaikojen shamaanit olisivat varmasti pitäneet erikoisena, koska se perustuu vahvaan kategoriseen boksittamiseen ja eronteon kautta identiteettien hahmottamiseen.
Todellinen animistinen ja shamanistinen ajattelu on alusta asti ollut systeemistä, kytkeytyneisyyden kautta hahmottuvaa ja huonommin kategorisiin ja boksittaviin ajatusmalleihin sopivaa. Tätä erontekoa on meille lähes mahdoton hahmottaa ellemme ole itse koskaan kokeneet mitään mikä olisi selkeästi tätä kategorisoivaa mieltä hajottavaa.
Akateeminen asetelma on lähestulkoon jo lähtöasetelmiltaan huono vastaamaan tähän epäkäsitteellisyyttä vaativaan ajatteluun. Siksi näenkin, että jos haluamme jollain tapaa nykyajassa harjoittaa shamanismia, ajatus yksinkertaistamisesta tuntuisi olevan ihan keskeinen alkupiste josta lähteä liikkeelle. Itselleni luonto, tietoisuuden vaihtoehtoiset tilat sekä shamanistinen integraation prosessi ovat tarpeeksi muodostamaan selkeän raamin shamanismille.
“Ajatus yksinkertaistamisesta tuntuisi olevan ihan keskeinen alkupiste josta lähteä liikkeelle.”
