Tieteellinen maailmankuva ja tietäjäperinteet /Tiina Isotalo

Aikoinaan minut kasvatettiin rationaaliseen ja moderniin maailmaan: silmin nähtävään, käsin kosketeltavaan ja järjellä selitettävään. Vanhankansan taikauskoisuudelle ei ollut enää tilaa. Olin silti lapsi, avoin ja herkkä. Leikin ulkona ja kuvittelin, että puilla on henki. Leikin keijujen ja sudenkorentojen kanssa. Kuuntelin puita ja kuvittelin, että narahdukset, napsahdukset ja kahina olivat puiden juttelua, jota minä en ymmärtänyt. Itkin kun piti kaataa puita ja olin huolissani, minne puun henget nyt menevät (kuulemma poltettavaksi). Surin puita kuin poismenneitä ihmisiä. Ystävystyin västäräkin, sammakon ja siilin kanssa. Hieman vanhempana keräsin aamukastetta kasvien lehdiltä ja ajattelin, että eri kasvit antavat omia aineitaan ja omia luonteitaan kastepisaroihin. Luonto oli muutakin kuin vain metsiä ja niittyjä, kasveja ja puita. Oli hyvältä tuntuvia paikkoja ja pahalta tuntuvia paikkoja. Oli opastavia korppeja ja lohduttavia kuusia. Mäntyjä, joilta sai voimaa ja kukkia, joilta sai iloa. Hoidin haavoja ja ihon rikkoumia ratamolla ja rahkasammalella. Herkuttelin apilankukilla, metsämansikoilla ja mesimarjoilla (silloin niitä vielä oli). Luonto oli suuri voimia antava ystävä ja minä olin vain lapsi, jolla oli hupsuja ajatuksia.

Kasvoin aikuiseksi ja rationaaliseksi. Voisi luulla, että opin tieteellisen maailmankuvan. En oppinut, sen vaaran onnistuin väistämään. Ymmärsin, että tiede on vain ihmisten luoma käsitys todellisuudesta. Materialistinen maailmankäsitys korostaa liikaa konkreettisia ja mitattavissa olevia asioita. Mitäs jos mittaamme oikein, mutta teemme väärän tulkinnan? Entä jos emme osaa mitata jotain, tarkoittaako se, että sitä ei ole olemassa? Eikö historia ole osoittanut, että olemme ihmiskuntana ennenkin käsittäneet asioita väärin ja välillä myös unohtaneet jo tietämäämme.

Tieteelliset paradigmat, eli kulloinkin yleisesti hyväksytyt ajattelutavat, ohjaavat havaintojamme. Tieteelliset selitykset ovat eräänlaisia diskursseja, tapoja puhua ja selittää ilmiöitä. Jos haluaa tulla otetuksi todesta, kannattaa käyttää vallalla olevaa tieteellistä diskurssia tai paradigmaa ja selittää asiat siitä käsin. Jokainen, joka käyttää näitä ”hyväksyttyjä” puhetapoja, luo samalla sosiaalista todellisuutta. Mitä enemmän jotain asiaa toistetaan, sitä todemmalta se tuntuu.

Tieteen tehtävänä on selittää asioita ja tehdä niistä jollain tapaa hallittavia. Tieteellinen tieto on kuitenkin hataraa ja puutteellista, eikä aina vastaa todellisuutta. Osa on tieteellistä faktaa ja osa on tieteellistä fantasiaa, jolla pyritään selittämään sitä, mitä ei ymmärretä. Tieteellinen tieto on sitä, mitä tiedeyhteisö tällä hetkellä pitää totena, ei suinkaan sitä mikä on totta. Normaalitiede rakentuu uskomusten varaan, se ei epäile käsityksiä vaan tukeutuu niihin.

Tieteellinen maailmankuva ei ole kovinkaan avoin erilaiselle tiedolle. Vallitsevan käsityksen vastainen ajattelu vaikuttaa usein järjettömältä ja toisinajattelijat asiaa ymmärtämättömiltä. Valtavirrasta poikkeavat käsitykset ovat pseudotiedettä tai huuhaata. Voisin kuvitella, kuinka suomalaisiin tietäjäperinteisiin kuuluvia asioita sanotaan järjenvastaisiksi, kun todellisuudessa on kyse siitä, että ne ovat odotusten ja yleisten käsitysten vastaisia. Mikä ero siinä onkaan!

On hyvä pitää yllä perinteitä ja niihin liittyvää viisautta, jottei tieto katoa tai jää valtavirran jalkoihin. On arvokasta tuoda toisenlaista maailmankuvaa ihmisten tietoisuuteen ja saattaa perinnetietoutta osaksi yhteiskunnallista keskustelua.  Maailma tarvitsee foorumeita, joissa on tilaa myös toisenlaisille kokemuksille.

Tiina Isotalo

Kuva: Helena Karhu